1.
En tahdo Herrastani
milloinkaan luopua,
en tieltä Jumalani
minnekään poiketa.
Hän armokädellään
suojelee myöhään, varhain,
hän turvani on parhain,
Herrani haltuun jään.
2.
Kun usein hetkellinen
on apu ihmisten,
on Herra uskollinen
auttaja heikkojen.
Hän minut pelastaa
vaaroista, vahingoista,
hän nostaa ahdingoista
ja uskoon vahvistaa.
3.
Saan, Herra, sinuun luottaa
myös murheen aikana.
Voit lohdutuksen tuottaa
kaikissa vaiheissa.
Ruumiini, sieluni
hoitoosi, Herra, annan
ja eteesi nyt kannan
puutteeni, vaivani.
4.
Sinua tahdon kiittää
nyt sydämestäni,
uskossa sinuun liittää
saan kaiken toivoni.
Oi hetki autuas!
Me täällä riemuitsemme,
sinua muistelemme,
etsimme armoas.
5.
Maailma hukkuu kerran,
sen vallat vaipuvat,
eivätkä päivää Herran
voi kestää korskeat.
Vaan aamuun kirkkaimpaan
saa nousta Herran kansa
ja nähdä Jumalansa,
riemuita ainiaan.
6.
Niin sielu kaunistettu
Jumalan armolla
ja ruumis kirkastettu
saa olla taivaassa.
Ah, autuus pyhien!
Jumalan asunnoissa
on synnin vaiva poissa.
Toivossa iloitsen.
Voidaan laulaa myös sävelmällä 39.
Lisää suosikkeihin
Kuuntele virsi
Laulettu 1. säkeistö
Outi Noponen ja Tommi Niskala (laulu), Teija Tuukkanen (piano)
Sävelmä
Säestys
Ludwig Helmbold mahd. 1563. Ruots. 1601. Suom. virsikirjaan 1685. Uud. Kaarle Martti Kiljander 1867, Niilo Rauhala 1984. | Sävelmä: Ranskassa 1557.
Luokitus: Usko Jeesukseen Katso virsi 377 ruotsinkielisessä virsikirjassa
Virren tarina
293 En tahdo Herrastani
Von Gott will ich nicht lassen
Rutto oli aikoinaan pelätty ja kauhistava sana. Mustaksi surmaksi usein sanotun ruton ilmaantuminen paikkakunnalle merkitsi tuhoisaa epidemiaa, jolta kukaan ei ollut turvassa.
Erfurtissa Saksassa rutto riehui 1563. Lyhyessä ajassa se surmasi noin 4000 ihmistä. Monet pakenivat pelastaakseen henkensä. Mutta yliopiston professori Ludwig Helmbold päätti jäädä perheineen kaupunkiin. Monet ihmettelivät hänen ratkaisuaan.
Silloin Helmbold kirjoitti ystäviään varten jäähyväislaulun. Sen ajatukset hän otti psalmista 73, jossa ahtaalle joutunut, mutta uskossaan varma ja lohdutettu rukoilee näin: "Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti."
Helmbold ei tiennyt, saisiko hän enää tässä elämässä nähdä rakkaita ystäviään. Mutta kaikessa rauhassa hän lauloi uskostaan: "En tahdo Herrastani / milloinkaan luopua, / en tieltä Jumalani / minnekään poiketa. / Hän armokädellään / suojelee myöhään, varhain, / hän turvani on parhain, / Herrani haltuun jään." Tämä Helmboldin ruton aikana kirjoittama virsi En tahdo Herrastani on jäänyt elämään – myös meidän virsikirjassamme.
Senkertaisen ruton Helmbold vältti. Ruttoon hänkin aikanaan kuoli, mutta vasta 35 vuotta myöhemmin (1598). Runoilijana arvostettu Ludwig Helmbold oli kotoisin Thüringenin Mühlhausenista. Hänen vanhempansa siirtyivät evankeliseen kirkkoon pojan ollessa 10-vuotias. Siinä hengessä poika sai kasvatuksensa, ja evankeliselle tunnustukselle hän pysyi uskollisena loppuun asti, vaikka joutui sen takia menettämään professorinvirkansa. Hän palasi Mühlhauseniin ja toimi siellä pappina.
Tauno Väinölä
Sävelmästä lisää virren 425 tarinan yhteydessä.
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.