Virsi 612; Etkö ole, ihmisparka
612

Etkö ole, ihmisparka

Piilota nuottikuva | Muuta kuvan kokoa

Virren nuottikuva

1.
Etkö ole, ihmisparka,
aivan arka,
koska itket kaikki yöt,
jaksat surra suuttumatta,
uupumatta
muistat tuonen surmatyöt.

2.
Luojan käsky kuolemalla
kulkevalla,
käsky käydä maailmaan,
hyvät, huonot lapsinensa,
kaikkinensa
syöstä, painaa poveen maan.

3.
Syöksee, käskee, särkee, sortaa,
multiin murtaa
surma hirmukourillaan.
Eivät auta toivotukset,
voivotukset
eikä pelko, parkukaan.

4.
Siis on parku poistettava,
katsottava
tietä kaiken maailman.
Katso kaikki katseltavat,
kuunneltavat:
huomaat kaiken kuolevan.

5.
Lennä, lintu, minkä lennät,
etpä lennä
surman kovan kourista.
Surma linnun lentämästä,
rientämästä
tempaa taivaan tuulista.

6.
Ruohot raukat raukeavat,
vaikka ovat
kauniit kukkaloistossaan.
Puut ei kestä, paksujuuret,
pienet, suuret
kasvaessaan kaadetaan.

7.
Ei siis pientä, voimatonta,
turvatonta
surma säästä säälistä,
eikä vahvin, väkevinkään,
kestävinkään
kestää voi sen käsissä.

8.
Näin on luonnon luovuttava,
kaaduttava
luomakunnan kaikkineen.
Onko ihme, jos siis kaatuu,
maaksi maatuu
syntisparka synteineen?

9.
Näitä aina ajatella,
muistutella
saisit täällä, syntinen,
näistä ottaa ojennusta,
huojennusta
alla ajan murheitten.

10.
Yksi säilyy: sana Herran,
vaikka kerran
maa ja taivas katoaa.
Elämässä ikuisessa,
autuudessa
Herran kansa olla saa.

11.
Etsi tietä elämässä
häipyvässä
taivaan taloon korkeaan.
Etsi meno muuttumaton,
puuttumaton,
kulje taivaan kunniaan.

12.
Siellä riemu rikkaimpana,
runsaimpana,
ilo ilman muutosta.
Siellä laulat lapsinesi,
kaikkinesi
voiton virttä suloista.

13.
Vaan et hautaan kaatumatta,
kuolematta
täältä sinne tulla saa.
Siksi olet, syntisparka,
aivan arka,
kun niin pelkäät kuolemaa.

Lisää suosikkeihin
Säk. 1–9 ja 11–13 Johan Cajanus 1683. Virsikirjaan 1701. Säk. 10 Alfred Brynolf Roos 1867, virsikirjaan 1886. Uud. Pekka Kivekäs ja komitea 1984. | Sävelmä: Hollannissa 1647 / Suomessa 1702.
Sama sävelmä: 153 | 225
Luokitus: Kuolema ja iankaikkisuus

Virren tarina

612 Etkö ole, ihmisparka

Etkös ole Ihmis parca

Vuoden 1701 Vanhan virsikirjan ylivoimaisesti merkittävin kotimainen uutuus oli 25-vuotiaana 1681 kuolleen Johan Cajanuksen Etkös ole, Ihmis parca. Tämä mahtava tutkielma katoavuudesta ja kuolemanpelon torjuntavirsi on "ihailtava, Ruotsin vallan ajan köyhän suomalaisen runouden ylhäinen ja harvinainen klassikko" (Kai Laitinen). Osa siitä on edelleen, kylläkin vahvasti muokattuna, virsikirjassa.

Johan Cajanus syntyi Paltamossa, missä hänen isänsä oli pappina. 15-vuotiaana hän kirjoittautui Upsalan yliopistoon. Valmistuttuaan perusteellisten opintojen jälkeen maisteriksi hän tuli 1680 filosofian ylimääräiseksi professoriksi Turkuun. Liiallisen työn aiheuttama sairaus johti varhaiseen kuolemaan. Virren Etkö ole, ihmisparka Cajanuksen kerrotaan kirjoittaneen omaksi lohdutuksekseen.

Komea runo tuli virsikirjaan kuitenkin hiukan muuttuneena. Säkeistöjen 3. ja 6. säe ovat sävelmän vuoksi yhtä tavua lyhyemmät kuin alkuperäisessä; niinpä säkeestä "Taivas kirkas tähtinensä" tuli "Taivas kirkas tähtinens'" jne. Tätä muutosta on pidetty vähäisenä, mutta Martti Rapola oli toista mieltä. Cajanuksen runon poljento perustuu nimittäin kauttaaltaan kalevalamittaan, ja Rapolan mielestä tapahtui peruuttamaton vahinko, kun tämän "kalevalaisen perusarkkitehtuurin tuntomerkit" näiltä osin hävitettiin.

Virressä oli alkuaan 23 säkeistöä (VVK 278). Vuoden 1886 virsikirjasta jätettiin yksi säkeistö pois, pari säkeistöä vaihtoi paikkaa ja niiden väliin sijoitettiin A. B. Roosin kirjoittama uusi (nyk. kymmenes) säkeistö: "Yks ei huku: sana Herran". Nykyisessä virsikirjassa on jäljellä 13 säkeistöä. Lyhennettynäkin ja kieleltään nykyaikaistettuna Etkö ole, ihmisparka on yhä virsikirjan vaikuttavimpia. Cajanuksen alkuperäisruno on julkaistu useissa antologioissa, joista uusimpia on Suomen runotar I (1990).

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.