Virsi 147; Sukupolvet ennen meitä
147

Sukupolvet ennen meitä

Piilota nuottikuva | Muuta kuvan kokoa

Virren nuottikuva

1.
Sukupolvet ennen meitä
vaivan teitä
ovat täällä kulkeneet,
valossa ja pimennossa,
ahdingossa
uskoneet ja toivoneet.

2.
Sukupolvet ennen meitä
taivasteitä
sanan turvin kulkivat,
lampun viimein sammuessa
Jeesuksessa
silmät uneen sulkivat.

3.
Nyt on päästy luokse Herran,
joka kerran
kaikki osti verellään.
Hän on vienyt seuraajansa
armostansa
iloon, rauhaan, elämään.

4.
Täällä nyt me vuorostamme
vaellamme
tietä sukupolvien,
niin kuin lapset aikanansa
taivaltansa
käyvät meitä seuraten.

5.
Johda, Herra uskollinen,
armollinen
kotiin kaikki kulkijat.
Matkan jälkeen taivaassasi
kiitostasi
sukupolvet laulavat.

Lisää suosikkeihin
Otto Laitinen 1955. Virsikirjaan 1986. | Sävelmä: Unkarissa 1818.
Sama sävelmä: 353 | 441
Luokitus: Pyhäinpäivä

Virren tarina

147 Sukupolvet ennen meitä

Pyhäinpäivän sisältönä on uskossa kuolleiden muistaminen. Se ei siis periaatteessa ole kaikkien vainajien päivä, niin kuin aika yleisesti ajatellaan. Tosin on hyvä muistaa, että toisten uskoa arvioitaessa on syytä olla pidättyväinen.

Otto Laitinen puhuu virressään menneistä sukupolvista. Jo ensimmäisessä säkeistössä käy ilmi, että hän puhuu menneiden sukupolvien niistä edustajista, jotka elämänsä aikana uskoivat ja toivoivat. Hänellä on selkeästi mielessään ne, jotka olivat tunnustavia kristittyjä ja kulkivat ”taivastietä sanan turvin”. Runoilija on siis mieltänyt pyhäinpäivän perinteisellä tavalla niiden muistamisen päiväksi, joiden inhimillisesti katsoen voidaan arvella päässeen pyhien pariin. He ovat päässet Herran luokse, ”iloon, rauhaan, elämään”.

Virren tekijällä on vahva luottamus siihen, että tulevat sukupolvet tulevat vaeltamaan samoja teitä kuin edelliset ja nykyinen sukupolvi. Ehkäpä kyseessä on kuitenkin enemmän hänen toiveensa tai unelmansa. Joskus tällaiset unelmat toteutuvat, joskus eivät. Kumpi sitten kulloinkin lienee parempi?

Unkarilainen sävelmä on ilmaisuvoimainen. Alku on vaativa, kaipaava, tuntuu jopa kertovan jonkinlaisesta ahdistuksesta. Tämä ahdistus kuitenkin hälvenee nopeasti ja sävelmän loppu kertoo jo rauhoittuneesta, levollisesta mielestä. Ehkäpä yhteisestä taivaallisesta kiitosjuhlasta, josta viimeisessä säkeistössä lauletaan?

Hannu Vapaavuori