Luokitus: Jumalan sana Katso virsi 201 ruotsinkielisessä virsikirjassa
Virren tarina
193 Autuuden ja armon sana
Herran armon, voiman sana
Autuuden ja armon sana on kuin "Suomen kirkkokansan lähetyssignaali", sanoo Erkki Kurki-Suonio. Tällä sanonnallaan hän tarkoittaa nimenomaan virren sävelmää. Se on mestarillisesti sommiteltu "mainio melodia", jota on miellyttävä veisata. Virren säveltäjä Rudolf Lagi (1823- 1868) oli Helsingin Nikolainkirkon (nyk. tuomiokirkon) ensimmäinen urkuri.
Virren kirjoittaja Alfred Brynolf Roos (1824-1873) toimi Ahvenanmaalla Brändön kirkkoherrana. Tämä näkyy saavan aina jonkun otaksumaan, että Roos olisi kirjoittanut virtensä ruotsiksi. Mutta tämä oli jäsenenä Lönnrotin johtamassa suomenkielisessä virsikirjakomiteassa ja kirjoitti virtensä suomeksi. Hänen isänsä, suomenkielisenä tietokirjailijana ansioitunut Samuel Roos toimi Kajaanin piirilääkärinä ennen Lönnrotia. Julkaisemansa kirjeenkirjoitusoppaan (1855) esipuheessa hän kertoo harjoittaneena "lapsuudesta alkain Suomen suloista kieltä". Rakkauden suomen kieleen A. B. Roos peri siis kotoaan.
Roosin alkuperäisteksti sisälsi 11 säkeistöä, joista yhdeksän alkoi sanoilla "Herran armon, voiman sana". Lönnrot lyhensi virren viiteen säkeistöön. Hän myös muutti säkeistöjen alkua saadakseen näin selkeästi ilmi Jumalan sanan vaikutuksen moninaisuuden. Se ei ole vain Autuuden ja armon sana, vaan myös valon ja vapauden (2), rauhan ja rakkauden (4) sekä elämän ja toivon sana (5). Nykyiseen virsikirjaan lisätty säkeistö "Herran ristin, voiman sana" (3) saa toisaalta ajattelemaan lähetystyön tuloksena syntyneitä itsenäisiä kirkkoja, mutta myös aloittaa virren toisen jakson, jonka perusteella virsi nyt on sijoitettu osastoon "Jumalan sana" (eikä siis enää lähetysvirsiin).
Virsikirjan viime uudistus teki tästä virrestä myös ajankohtaisen yhteisvastuukeräystä toteutettaessa: ”Rauhan, rakkauden sana yhteisvastuun virittää” (säk. 4).
Tauno Väinölä
Lisää sävelmästä virren 522 tarinan yhteydessä.
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.