Pyhäinpäivän sisältönä on uskossa kuolleiden muistaminen. Se ei siis periaatteessa ole kaikkien vainajien päivä, niin kuin aika yleisesti ajatellaan. Tosin on hyvä muistaa, että toisten uskoa arvioitaessa on syytä olla pidättyväinen.
Otto Laitinen puhuu virressään menneistä sukupolvista. Jo ensimmäisessä säkeistössä käy ilmi, että hän puhuu menneiden sukupolvien niistä edustajista, jotka elämänsä aikana uskoivat ja toivoivat. Hänellä on selkeästi mielessään ne, jotka olivat tunnustavia kristittyjä ja kulkivat ”taivastietä sanan turvin”. Runoilija on siis mieltänyt pyhäinpäivän perinteisellä tavalla niiden muistamisen päiväksi, joiden inhimillisesti katsoen voidaan arvella päässeen pyhien pariin. He ovat päässet Herran luokse, ”iloon, rauhaan, elämään”.
Virren tekijällä on vahva luottamus siihen, että tulevat sukupolvet tulevat vaeltamaan samoja teitä kuin edelliset ja nykyinen sukupolvi. Ehkäpä kyseessä on kuitenkin enemmän hänen toiveensa tai unelmansa. Joskus tällaiset unelmat toteutuvat, joskus eivät. Kumpi sitten kulloinkin lienee parempi?
Unkarilainen sävelmä on ilmaisuvoimainen. Alku on vaativa, kaipaava, tuntuu jopa kertovan jonkinlaisesta ahdistuksesta. Tämä ahdistus kuitenkin hälvenee nopeasti ja sävelmän loppu kertoo jo rauhoittuneesta, levollisesta mielestä. Ehkäpä yhteisestä taivaallisesta kiitosjuhlasta, josta viimeisessä säkeistössä lauletaan?
Edellinen
