Virsi 275; Mä elän laupeudesta
275

Mä elän laupeudesta

Piilota nuottikuva

Virren nuottikuva

1.
Mä elän laupeudesta
ja armon antimista.
En ansainnut mä autuutta,
se tuotiin taivahista.
Tää lohdutus on ainoa:
mä elän laupeudesta.

2.
Sua, Jeesus, kiitän ainian,
kun hädästä mun nostit,
joit vihan maljan katkeran
ja verelläs mun ostit.
On autuuteni sinussa:
mä elän laupeudesta.

3.
Ylistän, Isä, sinua
nyt täällä murheen maassa,
vaan kerran valkovaatteissa
saan kiittää kunniassa.
Soi riemuvirsi taivaassa:
Mä elän laupeudesta.

Lisää suosikkeihin
Philipp Friedrich Hiller 1762. Suom. Simo Korpela 1903. Virsikirjaan 1938. | Sävelmä: Richard Faltin 1903.
Luokitus: Jumalan armo Kristuksessa

Virren tarina

275 Mä elän laupeudesta

Ich lebe von Barmherzigkeit

Vuonna 1899 silloinen Eurajoen kappalainen Simo Korpela suomensi valmisteilla olleeseen Hengellisiä lauluja ja virsiä -kokoelmaan kymmenen Philipp Friedrich Hillerin laulua. Niistä on nyt virsikirjassa neljä, tutuimpana epäilemättä tämä Mä elän laupeudesta. Monelle se on muodostunut suorastaan mielivirreksi. (Hillerin viidennen virren, adventtivirren 9 ”Kristus tulee, kuningas!” suomensi virsikirjaan jo Elias Lönnrot.)

Hillerin (1699-1769) pääteoksen muodostavat kaksi ”vuosikertaa” hengellisiä runoja, kummassakin runo vuoden jokaiselle päivälle: Geistliches Liederkästlein, ”Hengellinen laululipas”. Virsi Mä elän laupeudesta on ensimmäisestä ”laululippaasta” (1762).

Hiller menetti äänensä, papin olennaisen työvälineen, mutta hän ei katkeroitunut. Jumalan armon ja laupeuden kokeminen luo vakuuttavan kaikupohjan hänen virsirunoudelleen. Siinä on ainoa lohdutus, siinä on autuus – sen nimenomaan virsi Mä elän laupeudesta vastaansanomattomasti todistaa.

Virren on Hengellisiä lauluja ja virsiä varten säveltänyt Richard Faltin (1835-1918). Saksalaissyntyinen Faltin toimi Helsingin Nikolainkirkon (nyk. tuomiokirkon) urkurina. Toinenkin Hillerin virsi, 363 ”Kuin mainen kulta puhdistuu”, on hänen säveltämänsä.

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.