Virren tarina
123 Oi, Jeesus Kristus, Herramme
O Jesu Christ vår Frälserman
Evankelisen liikkeen hengellinen isä Fredrik Gabriel Hedberg (1811-1893) tunnetaan virsirunoilijanakin. Hänen tekstejään on virsikirjassa kaksi, Siionin kanteleessa viisitoista. Hedbergin laulut syntyivät hetken innostuksesta, ja monen tarkka syntyaika tiedetään. Niinpä virsi Oi Jeesus Kristus, Herramme (123) on kirjoitettu helluntain alusviikolla 27.5.1846 Pöytyällä, missä Hedberg silloin oli pitäjänapulaisena. Virren otsikoksi hän kirjoitti "Rukous Hengen lahjasta".
Herännäisyyden ja evankelisen liikkeen välirikko oli vastikään tapahtunut. Elettiin kiihkeän kiistelyn aikaa. Virren rukous uudesta lähentymisestä oli mitä ajankohtaisin: "Näin yksi sydän meihin luo / ja Hengen yhteyttä suo / ja vyötä rauhan vyöllä."
Tämän rukousvirren koko sisältö liittyy helluntain teemoihin: Pyhän Hengen ominaisuuksiin, lahjoihin ja vaikutukseen. Hän on Lohduttaja, jonka Jeesus lupasi lähettää. Hän on armon, totuuden, rakkauden ja vahvuuden Henki. Hänestä vuotavat uuden elämän virrat, ja sanan saarnalle hän antaa voiman.
Virressä oli alkuaan kymmenen säkeistöä. Ne kaikki otettiin Siionin kanteleeseen 1875. Virsikirjaan Oi Jeesus Kristus, Herramme tuli 1938 viiteen säkeistöön tiivistettynä. Kun Siionin kannel puolestaan uudistettiin 1967, ne viisi säkeistöä otettiin virsikirjan mukaisina, mutta niihin lisättiin kaksi virsikirjaan kuulumatonta säkeistöä. Virsikirjan uudistuksessa 1986 virsi taas sai nykyisen kuudennen säkeistönsä, joka ei suoranaisesti perustu Hedbergin alkuperäistekstiin.
Siionin kannel on jälleen (1999) uudistettu. Nyt siinä on tämän laulun kohdalla luovuttu yhteydestä virsikirjaan ja laulu (SK 157) on Johanna Ailion uutena suomennoksena (Hedberg kirjoitti virtensä ruotsiksi). Laulukirjan esipuheesta löytyy selitys: lauluja on muokattu alkutekstin perusteella, "myöhemmin tulleita ajatuksia karsien".
Sävelmä on kansantoisinto Sortavalasta; sen juurisävelmä on koraali 63 "Oi rakkain Jeesukseni"
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.