Tämä J. L. Runebergin (1804-1877) virsistä ehkä vaikuttavin pohjautuu psalmiin 19: "Jumala ilmoittaa itsensä". Psalmin tavoin se jakaantuu kahteen osaan: alkuosan sisältönä on: "Taivaat julistavat Jumalan kunniaa", loppuosan aiheena taas "Herran sana voimallinen".
Virsi tuli lyhentämättömänä virsikirjaan 1886, mutta puoli vuosisataa myöhemmin siitä jätettiin pois kaksi säkeistöä auringosta, joka "nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa" (Ps. 19:6). Alkuperäisen 5. säkeistön vanha suomennos ei tosin anna täyttä käsitystä Runebergin tekstin loistokkuudesta: "Niin kuin ylkä, iloisesti, / riemuisesti / päivän kirkas kuningas / käypi ylös siintävälle / vahvuudelle, / ain' on yhtä loistokas."
Ajat sitten vanhentunut on psalminlaulajan käsitys maailmasta: aurinko kiertää maata ja painuu illalla väsyneenä lepäämään. Järjen ääntä kuunnellen tämä maailmankuvan vääristymä on siis virrestä poistettu. Mutta samalla on siltä osin kadotettu kosketus Raamatun runouteen. – Suomenruotsalaisessa virsikirjassa ei tätä 'raamatullisuutta' ole pelätty eikä Runebergin runoa silvottu.
Virsi noudattaa psalmin sisältöä, mutta siinä kuuluvat myös runoilijan persoonalliset äänenpainot. Runeberg oli luonnon ystävä, jolle "luomisihmeet ihanimmat, valtavimmat heijastavat luojaansa". Ja hän ylisti Raamatun sanaa verrattomaksi aarteeksi (virsi 183). Sama korostus on tässäkin virressä: "Herran sana voimallinen, turvallinen viisauden lahjoittaa. Herran käskyt silmiämme, sydäntämme valaisevat kirkkaina."
Sananmukaisesti käännettynä äskeinen virke kuuluu: "Herran pelko puhdistaa sydämet, jalokivet eivät kaunista ihmistä niin kuin se." – Mitä K. S. Laurila aikoinaan sanoikaan erään Runebergin toisen virren yhteydessä: "alkutekstin paras mehu ja ydin" on suomennettaessa hävinnyt.
Virren riemuitsevan sävelmän luonut Karl Johan Moring (1832-1868) toimi laulunopettajana ja useiden kuorojen johtajana Helsingissä. Hän oli kuollessaan vasta 35-vuotias.
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.