Virren tarina
285 Voi, mihin raukka juoksisin
Arma själ, som ligger säker (Arme jag, hvart vill jag lända?)
Tämän katumusvirren alku tuo mieleen psalmin 139, jossa psalminlaulaja kysyy: "Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?" Pako ei onnistuisi, Jumala on kaikkialla. Virressä puhuu ihminen, joka on herännyt synnintuntoon. Pakopaikkaa ei hänellä ole eikä vaihtoehtoa: "Oi Herra kärsivällinen, / eteesi täytyy tulla." Muuta neuvoa ei ole.
Kolmannesta säkeistöstä alkaa rukous, joka kuuluu lajissaan virsikirjamme helmiin. Se on vastausta Jeesuksen vakuutukseen: "Suurimman armon osoitan / sielulle tuskan alla." Tämä vakuutus tosin puuttuu virsikirjasta, mutta on tallella Siionin virsissä, tosin eri virressä. Kun nimittäin Voi, mihin raukka juoksisin otettiin tuosta heränneiden veisuukirjasta vuoden 1938 virsikirjaan, jätettiin virren alusta pois 12 säkeistöä, joista on sittemmin muodostettu omaksi virrekseen Jeesuksen ja ihmisen vuoropuhelu (SV 163, 4 säk.).
Virren ruotsalainen runoilija Lars Nyberg (1720-1792) on rakentanut rukouksensa kokoamalla siihen joukon rinnakkaisia kielikuvia, joiden alkuperä on Raamatussa. Tällainen kuvien runsaus tuo helposti mieleen samaan herrnhutilaiseen ystäväpiiriin kuuluneen Johan Kahlin virren 203 "Käy sydämeni temppeliin", ja se mahtoi olla suosittua tuolloisena barokin aikana muutenkin. Nybergillä oli kyky antaa sanottavalleen sattuva ja ilmeikäs muoto. Sen havaitsee paitsi tästä myös esimerkiksi hänen virsistään "Jeesus, sana elämän" (202) ja "Ei mikään niin voi virvoittaa" (299). Suomennoksessa ei – kielemme pitkäsanaisuuden vuoksi – tosin ole täysin tavoitettu samaa sananlaskumaista iskevyyttä kuin ruotsalaisessa alkutekstissä.
Lars Nybergin mestaruudesta kertoo myös taito lopettaa virsi ytimekkään keskitetysti: "Virvoita kuollut elämään, / vahvista heikko kestämään / ja hoida turvatonta."
Virren sävelmä, pohjalainen koraalitoisinto, tuli tämän virren mukana Siionin virsistä
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.