Uskonpuhdistusajan me-virren rinnalle Paul Gerhardt (1607-1676) toi minä-virren. Tämä hänen jouluvirtensä alkaa kyllä yhteisöllisenä me-virtenä, ja eteemme aukeaa pitkä, "aivan alkuaikoihin" ulottuva perspektiivi, kun mainitaan, miten jo "profeetat kanssa isien" ikävöivät Messiasta. Mutta veisaajan oma ilo puhkeaa ilmi, kun hän katsoo seimessä makaavaa Vapahtajaansa – niin niukkasanainen kuin Gerhardt tässä kohdin onkin, jos vertauskohdaksi otetaan hänen toinen jouluvirtensä "Nyt seimellesi seisahdan"(25).
Saksassa Gerhardtin jouluvirsistä Oi armon lähde autuas ei ole kovin suosittu. Sanotaan, että siitä puuttuu joulun hohde. Se taas johtuu siitäkin, että virrellä ei siellä ole omaa sävelmää: sitä lauletaan "Enkeli taivaan" -sävelmällä. Tämä yhdistelmä kulkeutui alun alkaen (1886) suomalaiseenkin virsikirjaan. Kun sitten 1903 hyväksyttyyn koraalikirjaan tuli koko joukko suomalaisia kansansävelmiä, Gerhardtin virsi sai oman koraalinsa. Sen tekijä on kalantilainen maanviljelijä ja entinen pelimanni Vilhelm Anttila (1816-1865). Herätykseen tultuaan hän halusi särkeä viulunsa, mutta Kalannin rukoilevaisten hengellinen isä, virsirunoilijana tunnettu Efraim Jaakola (virsi 368) neuvoi häntä käyttämään soitintaan Herran palvelukseen. Hyvä kristillinen neuvo kantoi hedelmänään mm. tämän sävelmän.
Anttilan sävelmässä "viulun sävelet säihkyvät kristityn onnea niin korkealle lennähtäen ja taas niin syvään sukeltaen, että tavallinen ihmisääni jaksaa juuri melodian äärirajoille, mutta ei ulommaksi" (Erkki Kurki-Suonio).
Vilhelm Anttilan suurenmoisen sävelmän ansiosta Gerhardtin virsi säihkyy joulun hohdetta. Suomentajan (Julius Krohn) sananvalinta 1. säkeistön lopussa ilmaisee täsmällisesti sen, mitä juuri on tapahtumassa: "Sinulle virtemme nyt soi."
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.