Virsi 186; Nyt kuinka kiittäisimme
186

Nyt kuinka kiittäisimme

Piilota nuottikuva

Virren nuottikuva

1.
Nyt kuinka kiittäisimme,
oi Herra, armosta
ja kuinka näkisimme
sen kyllin suurena!
Ei armon avaruutta
voi koskaan ymmärtää,
ei suurta rakkautta
voi sydän käsittää.

2.
Me saimme totuutesi
kirkkaana sanassa.
On läsnä autuutesi
rakkaassa Pojassa.
On hänen sydämensä
hyvyyttä tulvillaan,
kun meidät omiksensa
hän ottaa armossaan.

3.
Voi suurta sokeutta,
jos kuullaan enemmän
maailman viisautta
kuin sanaa elämän!
Janoinen voiko juoda
kuivista kaivoista?
Vain Herran Henki luoda
voi lähteen sanasta.

4.
Ylistys Jumalalle!
Hän muisti kansaansa,
kun kaikuu maailmalle
puhtaana sanansa.
Nyt armonvalo loistaa
ja päivä totuuden.
Näin valheen vallan suistaa
kirkkaus Kristuksen.

5.
Ken meiltä voisi viedä
pois sanan kalleimman?
Se kutsuu, näyttää tietä
luo pyhän Jumalan.
Sen, Herra, keskellämme
suo kantaa hedelmää,
niin että elämämme
sen valoon aina jää.

6.
Vapaana sanan loistaa
suo, Herra, ääriin maan.
Yön raskaan, synkän poistaa
se kirkkaudellaan.
Oi, jospa ihmismielet
sen valon saisivat
ja Herraa kaikki kielet
jo tunnustaisivat!

Lisää suosikkeihin
Johan Ludvig Runeberg 1857. Suom. Kaarle Martti Kiljander 1867. Virsikirjaan 1886. Uud. Niilo Rauhala 1984. | Sävelmä: Toisinto Noormarkusta.
Sama sävelmä: 45 | 424
Luokitus: Jumalan sana

Virren tarina

186 Nyt kuinka kiittäisimme

Hur skole vi dig prisa

J. L. Runeberg (1804-1877) antoi tälle virrelleen otsikon ”Valon voitto”. Hän halusi virtensä ylistävän uskonpuhdistuksen merkitystä, joka ilmeni erityisesti Jumalan sanan vapautuksena. Virressä oli alkuaan yhdeksän säkeistöä, nyt se on tiivistetty viiteen. Karsituissa säkeistöissä kuvataan sitä surkeaa aikaa, jolloin kansaa estettiin lähestymästä Jumalaa hänen sanassaan ja kuultiin ”enemmän maailman viisautta kuin sanaa elämän”. Mutta ”nyt armonvalo loistaa / ja päivä totuuden. / Näin valheen vallan suistaa / kirkkaus Kristuksen.”

Nykymuodossaan Nyt kuinka kiittäisimme ylistää enemmänkin Jumalan sanan kuin uskonpuhdistuksen merkitystä ja tulee näin lähelle Runebergin paljon tunnetumpaa virttä ”On meillä aarre verraton” (183). Yhteistä molemmille on nimenomaan ylistys – ylistys siitä, että olemme saaneet lahjaksi ”sanan kalleimman”, joka kutsuu ja näyttää tietä Jumalan luo.

Runeberg lopetti tämän virren samassa hengessä kuin isänmaanvirtensä ”Sun kätes, Herra, voimakkaan” (577) pyyntöön, että Jumala johtaisi ja varjelisi ”kaupunkia ja maata” ja että hänen valonsa pysyisi täällä himmentymättömänä polvesta polveen. Virren suomennos sen sijaan päättyy lähetysrukoukseen: ”Oi, jospa ihmismielet / sen valon saisivat / ja Herraa kaikki kielet / jo tunnustaisivat!” Tämän muutoksen toteutti virren suomentaja Kaarle Kiljander.

Virren sävelmänä on noormarkkulainen toisinto, joka useimpien mielessä liittynee ensisijaisesti lähetysvirteen 424 ”Maan ääriin asti, Herra”. Vaihtoehdoksi mainitaan sävelmä 136 (joka on myös virren 620 ”Sen suven suloisuutta” sävelmä). Tämä jälkimmäinen sopiikin hyvin tähän kiitosvirteen – senkin vuoksi, että se kirkkomme ruotsinkielisessä virsikirjassa liittyy virren alkukieliseen asuun. Molempien sävelmien sanotaan olevan suvikoraalin (571) toisintoja.

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.