Virren tarina
357 Saavu, Jeesus, suuri armontuoja
Jövel, Jézus, lelkem hő szerelme
Ajatus unkarilaisten virsien suomentamisesta alkoi toteutua, kun keväällä 1935 Suomessa oleskellut rovasti, myöhempi piispa Zoltán Túróczy lähetti uutta virsikirjaa valmistelevalle komitealle joitakin unkarilaisia virsiä ja niistä tekemänsä suorasanaiset suomennokset. Virsikirjakomitean puheenjohtaja Aukusti Oravala sitten "puki niitä virren muotoon".
Neljä niistä Unkarin luterilaisen kirkon viidestä virrestä, jotka näin saatiin vuoden 1938 virsikirjaan, on edelleen nykyisessä virsikirjassa. Kaksi näistä silloin unkarin kielestä suomennetuista virsistä on alun perin saksalaisia (nykyiset 179 ja 353), mutta toiset kaksi ovat alkuperäisiä unkarilaisia (toinen on virsi 280 ”Älä vaadi, Jumala”).
Toinen silloin virsikirjaan tullut aito unkarilainen virsi on tämä Saavu, Jeesus, suuri armontuoja. Nykyiseen virsikirjaan sen on uudelleen suomentanut Anna-Maija Raittila suoraan unkarista. Mukana on nyt myös aikaisemmin puuttunut kolmas säkeistö.
Virren runoilija oli reformoidun kirkon pappi Benjamin Szönyi (1717-1794). Virressä kuvattu "murheiden maailma saa selityksensä osittain hänen kirkkonsa, osittain hänen oman elämänsä kokemuksista" (Aarni Voipio). Katolisessa ympäristössä vaikeuksia kyllä riitti. Mutta oli tällä musiikin ja runouden ystävällä iloisiakin kokemuksia. Niihin kuului hänen 1762 julkaisemansa, suuren suosion saanut virsikirja "Pyhien viulu".
Virren sävelmä, niin unkarilaiseksi kuin sen miellämmekin, on böömiläistä alkuperää. Böömistä se tunnetaan jo 1500-luvulta.
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.