1.
Ah armon Herra suloinen,
nyt kuule huutoani.
Eteesi riennän itkien
ja puhun puutteistani.
Muu auta ei, kun hätä vei
huutamaan armahdusta,
rauhaa ja lohdutusta.
2.
Kulkija huono tässä on,
matka on vaarallinen.
Surkea olen, avuton,
on sydän vilpillinen.
Sokeana en kulkea
voi yhtään avuttasi,
vaan eksyn polultasi.
3.
Henkesi Pyhä paljasti
ylpeän sydämeni
ja näytti turmelukseni,
löi maahan pyhyyteni.
Nyt paheksun ja kauhistun
entistä elämääni
ja pahaa sydäntäni.
4.
Määrätön on mun velkani,
milloinkaan en voi maksaa.
Vanhurskas on myös vihasi,
ken sitä kantaa jaksaa?
En sovittaa, en parantaa
voi yhtään synneistäni,
en muuttaa sydäntäni.
5.
Niin olen raukka kuunnellut
vain omaa järkeäni,
turhissa töissä vaivannut
uuvuksiin itseäni.
Vaan surren sen nyt havaitsen:
harhailen eksyksissä,
en oikein tiedä, missä.
6.
Nyt edessäsi, Jumala,
kurjana seison tässä,
alastomana, sairaana
sieluni ikävässä.
Vanhurskautesi puvuksi
lahjoita riisutulle,
suo lepo vaivatulle.
7.
En osaa oikein rukoilla,
väsymys tahtoo voittaa,
vaan saanhan sanaan turvata,
armosi anna koittaa.
Oi Herrani, suo ilosi,
pois kuorman alta päästä
ja tuomiosta säästä.
Lisää suosikkeihin
Kuuntele virsi
Laulettu 1. säkeistö
Sirkku Rintamäki ja Mikko Helenius (laulu), Teija Tuukkanen (piano)
Virsi on peräisin Halullisten sielujen hengellisten laulujen 1790 ilmestyneestä perusosasta. Sen tekijästä ei voida sanoa muuta varmaa, kuin että hän oli suomalainen. Virressä oli alkuaan 20 säkeistöä. Kun Wilhelmi Malmivaara liitti sen Siionin virsien laitokseensa (1893), hän otti mukaan vain virren alkupuoliskon eli 12 säkeistöä. Ne muodostavat oman kokonaisuutensa, jota luonnehtii virren alkuperäinen otsikko "Armoa kerjääväisen syntisen nöyrä rukouksen huuto".
Pois jätetyssä jatkossa veisaaja kiittää Jeesusta: "Mä olen voiton päällä" ja Jeesuksen kanssa "mull' ompi hyvät päivät, iloiset armon hetket". Jyrkän vastakohdan sille on muodostanut alkusäkeistöjen kaunistelematon kuvaus syntisen kertakaikkisesta viheliäisyydestä, joka selvästi perustuu Jeesuksen tuhlaajapoikavertaukseen. Virrenkin tuhlaajapoika on ollut "rikas, ravittu", mutta nyt on kaikki mennyttä. Hänen ylpeä paha sisunsa on tullut ilmi, vaatteista on jäljellä vain rääpäleet. "Mä haisen juur' Sill' pahuus suur', Mun sydämesän' kuohuu, Kaikk' nyt on julki tuotu" (HSHL 11).
Moista inhorealismia Malmivaara häivytti virttä muokatessaan. Kun virttä sitten edelleen hiottiin otettavaksi virsikirjaan (1938), jolloin säkeistöjen määrä supistui seitsemään, liittymät Jeesuksen vertaukseen tiivistyivät 6. säkeistön kuvaan vaelluksellaan eksyksiin joutuneesta, alastomaksi riisutusta kurjimuksesta. Onnekseen tämä harhailija kuitenkin on oppinut tuntemaan juuri tuhlaajapoikavertauksen ja tietää, että hänen edessään on "armon Herra suloinen", jolta voi – evankeliumin sanaan turvaten (7) – pyytää lahjaksi uutta pukua, Kristuksen vanhurskautta.
Tuhlaajapoikavertaus on Luukkaan evankeliumin 15. luvussa. "Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi."
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.