Virsi 576; Maa hohtaa lumivaipassansa
576

Maa hohtaa lumivaipassansa

Piilota nuottikuva | Muuta kuvan kokoa

Virren nuottikuva

1.
Maa hohtaa lumivaipassansa,
on Luoja itse luonut hangen, jään.
Maa Herran on myös roudassansa
ja lepää talven hänen kädessään.
On ankara ja pitkä talviyö,
vaan läpi senkin jatkuu Luojan työ.

2.
Taas kaamos saartaa, painaa mieltä,
vaan Herra meidän lähellämme on.
Yön valta väistyy päivän tieltä,
ja kevät nousee, juhla auringon.
Näin tunturit ja järvet, erämaa
valoa toivon saavat heijastaa.

3.
Nyt vaikka nukkuu siemen, multa,
työn äänet kaikkialta kuuluvat.
Me saamme hoitaa hengen tulta,
ja kätten töihin päivät kutsuvat.
Ja hohtavilla talvihangilla
suot, Herra, mielen, ruumiin iloita.

4.
Teit, Herra, talven jäätäväksi,
vaan kohdussaan maa kantaa elämää.
Loit silmuun toivon kestäväksi,
maa kevään helmaan versot synnyttää.
Jos raskas onkin talven ahdistus,
niin väkevä on kevään vapaus.

5.
Oi Herra, armon meille annat
ja Kristuksessa meidät vapahdat.
Niin kukkivat kuin jäiset rannat
luomisen uuteen päivään katsovat.
Ja luomakunta yhtyy kiitokseen,
Jumalan lasten riemuun, kirkkauteen.

Lisää suosikkeihin
Niilo Rauhala 1984. Virsikirjaan 1986. | Sävelmä: Saksassa 1690.
Sama sävelmä: 168 | 317 | 523 | 731
Luokitus: Vuodenajat

Virren tarina

576 Maa hohtaa lumivaipassansa

Talvivirsi on uusi tulokas suomalaisessa virsikirjassa. Vielä edellisessä virsikirjassa kyseisen osaston otsikkona oli "Suvi ja vuodentulo" – talvesta ei siis puhettakaan. Nyt osasto on nimeltään "Vuodenajat", ja siinä talvellakin on oma virtensä: Maa hohtaa lumivaipassansa. Sen on kirjoittanut Niilo Rauhala.

Ennen Rauhalan virttä oli talvivirreksi ehdolla Topeliuksen "Jää kirkas, hanget säihkyvät" (Uusia virsiä 79: 761), jolla on vankka sijansa sekä oman kirkkomme ruotsinkielisessä että Ruotsin kirkon virsikirjassa – ja jota piispa Max von Bonsdorff piti yhtenä niin Topeliuksen kuin koko virsikirjankin parhaista virsistä. 1900-luvun lopun suomenkieliseen virsikirjaan se ei kuitenkaan enää kelvannut.

Niilo Rauhala (1936-) on kotoisin Lapista, Kittilästä; koko pappisuransa hän on toiminut Kemissä. Hänen näkökulmansa talveen on siten pohjoinen: ”On ankara ja pitkä talviyö.” Rauhalan talvivirsi on tuonut virsikirjan sanastoon myös kaamoksen: ”Taas kaamos saartaa, painaa mieltä.”

Meille ihmisille talvi on työn aikaa: ”Me saamme hoitaa hengen tulta, / ja kätten töihin päivät kutsuvat.” Eikä runoilija tietenkään unohda talvihankien tarjoamia mahdollisuuksia sekä mielen että ruumiin iloon ja virkistykseen.

Äsken sanottu sisältyy virren keskimmäiseen (3) säkeistöön. Sitä kehystää toisaalta siis kaamos, mutta toisaalta kevään toivo. Maa nukkuu roudassaan, mutta kantaa kohdussaan elämää. Jumala on luonut ”silmuun toivon kestäväksi”. Rauhalan talviaiheisissa runoissa tapaa monesti saman toivon, saman kevään odotuksen. ”Väkevä on kevään vapaus.”

Rauhalan virrelle ei riitä, että se nostaa mieleemme kevään, talven vastakohdan. Molemmat vuodenajat katsovat luomisen uuteen päivään. Vaikka ”raskas onkin talven ahdistus”, se ei saa sammuttaa sen ajan odotusta, jolloin luomakunta yhtyy ”Jumalan lasten riemuun, kirkkauteen”.

Tauno Väinölä


Sävelmästä lisää virren 523 tarinan yhteydessä.