Virren tarina
45 Oi Kristus, valtiaamme
O König aller Ehren
Loppiaisvirren Oi Kristus, valtiaamme saksalainen kirjoittaja Martin Behm (1557-1622) palveli luterilaisena pappina synnyinkaupungissaan Sleesian Laubanissa (nyk. Luban, Puolassa). Aika oli ankara; seutua koettelivat nälkä, rutto ja vihdoin myös 30-vuotinen sota. – Behm oli hyvä saarnamies ja julkaisikin useita saarnakirjoja; lahjakkaana runoilijana hän kirjoitti yli 500 virttä. Virsikirjassamme niitä on kolme (tämän loppiaisvirren lisäksi Jeesus-virsi 298 ja kevätvirsi 567).
Loppiaisvirsi mainitsee tietenkin ”viisaat itämaasta”, jotka saapuivat lahjoineen kunnioittamaan Jeesus-lasta. Heidän lahjansakin ovat mukana (säk. 3), joskin ikään kuin peitetysti. Elias Lönnrot suomensi sen kohdan näin: ”Sä, suuri kuninkaamme, / Et etsi päältä maan / Valtaa ja korkeutta, / Katoovaa kunniaa; / Et loista suurten lailla, / Et kultakruunua / Sä kanna, kannat pilkkaa / Ja ylenkatsetta.” Mutta virsikirjaan (1886) sanoitus tuli vähän muutettuna:
Sä suurin kuninkaista,
Et etsi tavaraa
Maailman katoovaista,
Et turhaa kunniaa;
Et loista suurten lailla
Kruunulla kullasta,
Sun kruunus, kultaa vailla,
On orjantappuraa.
Siinä viitattiin selvästi meidän tapaamme antaa joululahjaksi ”katoovaista tavaraa”. Se yksityiskohta häivytettiin vuoden 1938 virsikirjasta: ”Sä suurin kuninkaista, / et etsi kunniaa, / et kultaa katoovaista / ja turhaa maailmaa. / Et loista suurten lailla…"
Tuntuu siltä, että tekstin muokkaajan mielessä on soinut Topeliuksen joululaulun tuttu suomennos: ”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan…” Virsikirjaan tulleena Topeliuksen laulu alkaa nyt sanoilla ”Ei valtaa, kultaa, loistoa” (31), ja Behmin loppiaisvirressä laulamme: ”…et etsi kunniaa, / et valtaa vaihtuvaista, / et kultaa, purppuraa”. Onkin ymmärrettävää, että virsistä löytää paljon tämän kaltaisia kosketuskohtia, tahallisia tai tahattomia.
Sävelmä, Noormarkusta muistiin merkitty toisinto, yhdistää virren mm. lähetysvirteen 424 ”Maan ääriin asti, Herra”.
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.