EdellinenTule, Pyhä Henki, luoksemme
ja täytä sinuun uskovien sydämet.
Jo sytytä rakkautesi liekki palamaan
ja liitä yhteen kaikki kielet,
kaikki kansakunnat maan
yhdessä uskossa Herraamme
Jeesukseen Kristukseen.
Halleluja, halleluja!
Kuuntele virsi
Laulettu 1. säkeistöOuti Noponen (laulu), Teija Tuukkanen (piano)
SävelmäLatinalainen Veni Sancte Spiritus! Reple 1000-luvulta. Suom. Mathias Westhin käsikirjoituksessa 1540-luvulla. Uud. suom. virsikirjaan 1701. Uud. komitea 1984. | Sävelmä: Keskiajalta.
Katso virsi 107 ruotsinkielisessä virsikirjassa
Virren tarina
112 Tule, Pyhä Henki, luoksemme
Veni Sancte Spiritus! Reple
Helluntaiaaton vesperin antifoni lienee syntynyt 1000-luvulla. Latinankielisen tekstin Veni Sancte Spiritus, reple ruotsinnos tunnetaan vuonna 1543 painetusta, epätäydellisenä säilyneestä virsikirjasta. Kahdesta varhaisesta suomennoksesta Mikael Agricolan Rucouskiriaan (1544) sisältyvä on lähellä latinankielistä tekstiä, kun taas Mathias Westhin käsikirjoituksessa (1546?) nuotteineen säilynyt näyttää saaneen vaikutteita myös ruotsinnoksesta.
Antifoni sai Ruotsissa ja Suomessa tärkeän aseman jo keskiajalla. Missale Aboensessa (1488) se mainitaan ensimmäisen helluntaipäivän messun graduaalina. Westhin käsikirjoituksessa samoin kuin vuoden 1614 kirkkokäsikirjassa se sijoitettiin laulettavaksi messussa saarnan edellä. Antifoni sai Maskun Hemmingin virsikirjassa (1605) uuden, runomittaisen suomennoksen. Viipurin piispan Olaus Elimaeuksen virsikirjaan (1621) ja lopulta vuoden 1701 virsikirjaan otettiin kuitenkin käsikirjan muoto, joka on sittemmin säilynyt muokattuna.
Luther laati antifonin pohjalta virren, joka tuli Maskun Hemmingin virsikirjaan ja jonka teksti on uudelleen muotoiltuna virressä 114.
Antifoni on usein sekoitettu suosittuun helluntain sekvenssiin Veni Sancte Spiritus et emitte, joka esiintyy suomennettuna 1500- ja 1600-lukujen käsikirjoituksissa. Kyseisen sekvenssin teksti on käytössä rukouksena: "Tule Pyhä Henki, laskeudu taivaasta".
Erkki Tuppurainen
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.
