Englantilaisen virsirunouden historia on lyhyt verrattuna saksalaiseen tai vaikkapa suomalaiseenkin. Englannin kirkon jumalanpalvelusvirsinä olivat alkuaan Vanhan testamentin psalmit, sellaisinaan tai kalvinistien tapaan virsiksi muokattuina. Hengellinen laulu alkoi kukoistaa 1700-luvulla kirkollisten toisinajattelijoiden eli nonkonformistien keskuudessa. Nimenomaan metodistit opettivat englantilaiset laulamaan virsiä.
Kirkkohistoriasta muistamme metodismin perustajaksi John Wesleyn. Tärkeänä työtoverina hänellä oli nuorempi veli Charles Wesley (1707-1788), harvinaisen tuottelias laulurunoilija, joka sepitti noin 6500 hengellistä laulua ja runoa. Hän on Englannin suurimpia virsirunoilijoita, monen mielestä heistä suurin. Suuruus ei tietenkään perustu määrään, vaan parhaiden virsien laatuun. Niitäkin on paljon, ja niitä lauletaan yhä kaikkialla.
Englantilaiset virret ovat tulleet hitaasti meidän virsikirjaamme, ensimmäiset vuonna 1938. Charles Wesley pääsi mukaan vasta 1986, siis nykyiseen virsikirjaan, jossa on tämä hänen helatorstaivirtensä. Virren alla on ollut merkillinen tieto virren kirjoittajasta: ”Charles Wesley 1739 ja Thomas Cotterill 1820” – siis ikään kuin osa virrestä olisi Cotterillin kirjoittama. Hän kuitenkin vain aikanaan jonkin verran muokkasi virttä. Ja virren jokaisen säkeen päättävät hallelujat puuttuivat vielä siinäkin vaiheessa. Ne on lisätty 1852, jolloin virteen liitettiin sen nykyinen sävelmä; sen tekijäksi mainitaan walesilainen korintekijä-muusikko Robert Williams (1781-1821), joka asui Angleseyn saarella.
Virressä oli alun perin kymmenen säkeistöä, Cotterillin versiossa viisi. Suomennos puolestaan pohjautui alun alkaen 7-säkeistöiseen versioon, mutta suomalainen komitea otti lopulta mukaan vain neljä säkeistöä.
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.