Virsi 242; Jo vaietkoon vaikerrus, itku
242

Jo vaietkoon vaikerrus, itku

Piilota nuottikuva | Muuta kuvan kokoa

Virren nuottikuva

1.
Jo vaietkoon vaikerrus, itku,
ei surra nyt, ystävät, auta.
Ah, Herrassa pois nukkuneille
on autuuden porttina hauta.

2.
Me toivossa hautaamme heidät,
ja toivona on sana Herran.
On ruumiimme maatuva maaksi,
vaan nouseva mullasta kerran.

3.
Nyt maailman myrskyistä päässyt
on kätkössä turvallisessa.
Nyt nukkuu hän, vaan herää kerran
taas uutena kirkkaudessa.

4.
On saapuva autuas aamu
ja valtansa jättävä tuoni.
Niin elämä kuoleman voittaa
ja taas sydän sykkii ja suoni.

5.
Kun virkoaa kylvetty siemen,
sen vaikka on kätkenyt multa,
se mullasta nostavi korren
ja tähkänä kiiltää kuin kulta.

6.
Niin ruumiskin kirkkaana nousee.
Se oltuaan multaa ja maata
saa lämpimän elämänliekin
ja uupua ei enää saata.

7.
Maa, siis ota nyt tämä ruumis,
se ollut on temppeli Herran.
Ja Luojansa kutsusta nousee
se täydellisyyteensä kerran.

8.
Jää rauhaan! Nyt peittele, multa,
ja varjele saamasi laina.
Ken Poikansa kuolleista kutsui,
on luotunsa muistava aina.

9.
Sen aamun jo valjeta anna,
kun toivomme riemulla täytät
ja itsesi, elämän Herra,
jo kasvoista kasvoihin näytät.

Lisää suosikkeihin
Aurelius Prudentius n. vuonna 400. Ruots. 1543. Suom. Hemminki Maskulainen virsikirjaan 1605. Uud. suom. Knut Legat Lindström 1858. Uud. komitea 1937. | Sävelmä: Rudolf Lagi 1868.
Luokitus: Hautaus

Virren tarina

242 Jo vaietkoon vaikerrus, itku

Jam moesta quiesce querela

Maila Talvion Itämeren tytär on romaani 1700-luvun Helsingistä. Sen kuvaukseen kauppias Jakob Sutthoffin hautajaisista liittyy kiintoisa yksityiskohta. Kun ollaan lähdössä viemään vainajaa kotoa, tulevat rehtorin luokan teinit laulamaan kuolinvirren, latinaksi: Iam moesta quiesce querela . . . Sitä kirjailija ei kuitenkaan mainitse, että pojat lauloivat sen uudesta suomalaisesta (vuoden 1701) virsikirjasta, siitä joka nyt tunnetaan Vanhana virsikirjana. Siinä oli näet muutama virsi sekä latinaksi että suomeksi.

Kyseinen virsi oli sisältynyt jo Hemminki Maskulaisen virsikirjaan (1605), mutta vain suomeksi. Latinalainen teksti liitettiin mukaan 1701 siksi, että uuden virsikirjan malliksi määrätyssä Ruotsin virsikirjassa (1695) tämä ja neljä muuta virttä olivat sekä ruotsiksi että latinaksi. Suomennoksessa (”Te Christityt, kuulkaat nyt kaikki”) virsi oli ”taitamattoman hutiluksen kautta melkein tuntemattomaksi pilattu”, kuten Julius Krohn sanoo Suomalaisen virsikirjan historiassaan (1880). Hutiluksella Krohn ei sentään tarkoittanut Hemminkiä. Tämän käännös pohjautui näet virren ruotsalaiseen ja se puolestaan saksalaiseen mukailuun; matkan varrella virsi siis näyttäisi vaurioituneen. Vuoden 1886 virsikirjaan tämän Aurelius Prudentiuksen (348 - n. 405) upean virren suomensi uudelleen suoraan latinasta turkulainen rehtori Knut Legat Lindström. Nykyiseen virsikirjaan sitä on muokannut Anna-Maija Raittila.

Jaakko Haavio on sanonut tästä virrestä: ”Niin kauan kuin kirkkomme hoitamissa hautauksissa tämänsisältöinen virsi kaikuu, olemme oikealla tiellä, mitä tulee katsomuksiin elämästä, kuolemasta, ihmisestä, Jumalasta, ikuisuudesta ja Jumalan kansan kirkkauden toivosta.”

Espanjalainen Aurelius Prudentius toimi korkeissa hallintoviroissa, mutta jäi historiaan antiikin kenties suurimpana kristillisenä runoilijana. Tämä virsi on katkelma eräästä hänen pitemmästä hymnistään.

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.