Virren tarina
433 Oi etkö, ihminen, muistakaan
O mänska, har du ock väl betänkt
Zachris Topeliuksen (1818-1898) viimeinen teos, keskeneräiseksi jäänyt Lehtisiä mietekirjastani julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1898. Siihen hän oli koonnut käsityksiään ajan ja iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei siksi, että olisi pitänyt mielipiteitään ratkaisevan merkittävinä, vaan koska hän tunsi tarvetta esittää ne elämänkokemustensa hedelminä.
Se, mitä Topelius mietekirjassaan kirjoittaa työstä, tulee lähelle hänen tuttua virttään Oi etkö, ihminen, muistakaan. ”Sä kätes voima ja sydämes / maas hyväks käytä ja veljies”, sanotaan virressä. Mietekirjasta luemme: ”Kaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme tai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään, korkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata” (suom. Juhani Aho).
Virsi ilmaisee raamatullisen ja luterilaisen näkemyksen työstä, elämänkutsumuksesta Jumalan palvelemisena. Se taas tapahtuu lähimmäisiä palvellen. Palveluksen työn motiiviksi virressä tosin mainitaan ennen muuta ajan lyhyys, mutta Topelius kyllä tiesi – siitä ei epäilystäkään – , että ”me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4: 19). Tuttua hänelle kuitenkin oli myös, kuinka alttiita olemme käyttämään meille suotua aikaa väärin.
Tällainen velvollisuuksista muistuttava virsi voi helposti jäädä vaille vastakaikua, jos siinä kuullaan päällimmäisenä nuhteleva sävy. Mutta tarvitaan myös virsiä, jotka puhuttelevat ja herättelevät veisaajan omaatuntoa.
Ilman työtä olisimme, Topelius sanoo, ”ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin, jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me synnyimme”.
Virren sävelmä on saksalaista alkuperää. E. A. Hagforsin muodostelemana se on Suomessa julkaistu ensi kertaa Rikhard Faltinin toimittamassa Uudessa Koraalikirjassa 1887.
Tauno Väinölä
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.